Siirtohinnoittelu

Siirtohinnoittelu ja siihen liittyvä dokumentaatio eivät ole pelkkä veroraportointiprosessi, vaan oikein toteutettuna myös strateginen työkalu. Ne tukevat liiketoiminnan tehokkuutta ja riskienhallintaa. Yrityksen on hyvä aika ajoin arvioida, onko konsernin sisäinen hinnoittelu markkinaehtoista ja vastaako nykyinen dokumentaatio todellisuutta vai tulisiko sitä päivittää vastaamaan paremmin nykyisiä olosuhteita.

Siirtohinnoittelu tarkoittaa konserniyhtiöiden välisissä transaktioissa käytettyjen hintojen määrittämistä. Hinnoittelun on oltava markkinaehtoista: sisäisten transaktioiden hintojen ja ehtojen tulee vastata sitä, mitä toisistaan riippumattomat osapuolet olisivat samanlaisissa olosuhteissa sopineet vastaavissa liiketoimissa. Siirtohinnoittelu nousee usein esiin myös tilanteissa, joissa yhtiöllä on kiinteä toimipaikka toisessa maassa.

Kansainvälisessä liiketoiminnassa siirtohinnoittelu vaikuttaa konsernin verotettavaan tulokseen eri valtioissa. Näin ollen eri maiden veroviranomaisilla on selkeä insentiivi valvoa, että sisäiset liiketoimet on hinnoiteltu oikeudenmukaisesti ja veropohjan rappeutuminen vältetään. Huolellinen suunnittelu ja dokumentointi vähentävät kaksinkertaisen verotuksen sekä veroriitojen riskiä ja varmistavat, että liiketoiminnan arvo kohdentuu verotettavaksi siihen valtioon, missä arvonluonti tosiasiallisesti tapahtuu.

Siirtohinnoittelua koskeva sääntely

Siirtohinnoittelun perustan muodostavat OECD:n julkaisemat siirtohinnoitteluohjeet, joita Suomi, kuten suuri osa maailmaa, käyttää tulkintansa perustana. Suomessa markkinaehtoperiaatteen noudattamisesta ja dokumentointivelvoitteista säädetään laissa. Sen lisäksi Verohallinto on antanut tarkentavia ja käytännönläheisempiä ohjeita siirtohinnoittelua koskevan sääntelyn soveltamisesta sekä siirtohinnoitteludokumentaation laatimisesta.

Lisäksi OECD:n BEPS-hankkeen (Base Erosion and Profit Shifting) seurauksena on otettu käyttöön myös uusia toimenpiteitä, kuten maakohtainen raportointi (CbCR), jota konsernien, joiden liikevaihto ylittää 750 miljoonaa euroa, tulee noudattaa.

Vaikka siirtohinnoittelusta on runsaasti ohjeistusta eikä aihe ei ole uusi, mahdollistaa se edelleen paljon harkintavaltaa esimerkiksi käytettävien menetelmien ja operatiivisen toteutuksen suhteen. Runsas harkinnanvalta aiheuttaa toisaalta sen, että veroviranomaisten näkemys markkinaehtoisuuden toteutumisesta ei aina vastaa verovelvollisen omaa näkemystä. Siksi siirtohinnoittelun huolellinen suunnittelu ja dokumentointi ovat avainasemassa myöhempien ristiriitojen välttämiseksi.

Dokumentointivelvoitteet Suomessa

Suomessa siirtohinnoitteludokumentaatio on laadittava sellaisista yhtiöiden välisistä etuyhteystoimista, joissa toinen osapuoli on ulkomainen. Dokumentaatiota ei siis vaadita kotimaisten yritysten välisistä liiketoimista eikä myöskään kotimaisen yrityksen ja sen ulkomailla sijaitsevan kiinteän toimipaikan välisistä toimista. Pienet ja keskisuuret yritykset on vapautettu dokumentointivelvoitteesta,

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka yritys ei olisi velvollinen laatimaan dokumentaatiota, sen etuyhteysliiketoimien tulee silti olla markkinaehtoisia. Verovelvollisen on myös annettava kehotuksesta selvitys etuyhteystoimesta pyydettäessä.

Jos etuyhteysliiketoimien markkinaehtoinen yhteismäärä on enintään 500 000 euroa etuyhteysyritystä kohden verovuoden aikana, dokumentointi voidaan laatia kevennetysti. Täysimittainen dokumentaatio on laadittava, jos konserni ei ole pieni tai keskisuuri ja jos etuyhteysliiketoimien arvo ylittää 500 000 euroa.

Siirtohinnoitteludokumentaatio – mistä se koostuu ja miksi se tulisi laatia

Suomessa verovelvollisen on esitettävä dokumentointi 60 päivän kuluessa veroviranomaisen kehotuksesta. Lisäksi verovuoden dokumentointi on esitettävä aikaisintaan kuuden kuukauden kuluttua verovuoden päättymisestä. Muissa maissa yleensä tiukemmat aikarajat.

Siirtohinnoittelua koskeva dokumentointivelvoite jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on master file, joka on konsernitason katsaus koko konsernin liiketoiminnasta. Se sisältää muun muassa taloudellisia tietoja, ja sen laatimista suositellaan vuosittain vaikka se tulee esittää Verohallinnolle vain erikseen pyydettäessä.

Toinen osa siirtohinnoitteludokumentaatiota on local file, joka kohdistuu yksittäisiin konserniyhtiöihin. Local file sisältää yhtiökohtaisia tietoja sekä mm. taloudellisia ja transaktioita koskevia tietoja. Myös tämän dokumentin laatimista suositellaan vuosittain vaikka se tulee toimittaa Verohallinnolle vain pyynnöstä.

Näiden lisäksi suurille konserneille syntyy velvollisuus laatia maakohtainen raportti eli Country-by-Country Report (CbCR). CbCR laaditaan vuosittain, ja se toimitetaan Verohallinnolle automaattisesti, mikäli konsernin liikevaihto ylittää 750 miljoonaa euroa. Yleensä raportin toimittaa emoyhtiö tai muu nimetty yhtiö sen maan veroviranomaisille, jossa kyseinen yhtiö sijaitsee. Kaikkien konserniyhtiöiden ei siis tarvitse toimittaa raporttia, mutta yleensä niillä on velvollisuus antaa Verohallinnolle ilmoitus raportin toimittamisesta.

Laiminlyönnit dokumentaation ja sen toimittamisen suhteen voivat johtaa veronkorotuksiin, vaikka siirtohinnoittelu olisi markkinaehtoista. Myös CbCR -velvoitteiden laiminlyönti voi johtaa seuraamusmaksuihin. On myös huomattava, että dokumentointirajat vaihtelevat maittain, vaikka Suomessa velvoitetta siirtohinnoitteludokumentaation laatimiselle ja toimittamiselle ei olisi, voi se syntyä toisessa valtiossa, jossa konserni toimii.